Helppoa elämää

Lukaisin aamutuimaan Facebook kaverini linkin Reetta Rädyn kolumniin sunnuntain Hesarissa. Kolumni käsitteli shanghailaisen ja suomalaisen elämisen epävarmuuksien eroja ja sitä miten Suomi on loppuen lopuksi herttainen lintukoto. Olen kirjoittajan kanssa tässä kohtaa samoilla linjoilla. Vaikka media pursuaa juttuja kurjuudesta, lomautuksista ja työttömyydestä, suomalainen elää kuitenkin melkoisessa vauraudessa ja yltäkylläisyydessä.

Totuushan on se, että kun suuret ongelmat ja epävarmuudet poistuvat, alkaa pienistä asioista kasvaa suuria ongelmia. Joka tapauksessa jostain pitää löytyä valittamista - työnantaja riistää, vapaata ei ole tarpeeksi, ruoka on kallista, yhteiskunta ei välitä ja verojakin pitää maksaa, vakuutuksista puhumattakaan, kännykän akku ei kestä ja operaattorikin on aivan paska, kun kuuluvuus ei ole riittävän hyvä. Ehkä tuohon listaan voisi vielä lisätä, ettei vuorokaudesta löydy tarpeeksi tunteja ehtiäkseen suorittamaan kaiken sen mitä kalenteriin on tullut merkittyä myöskin vapaa-ajalle.

Paljon olen tätä valittamisen autuutta yrittänyt pohdiskella ja itsekin siihen välillä sortuneena huomannut, että 99% kaikesta tästä napinasta on aivan turhaa. Joko siihen ei voi itse vaikutta tai sitten siihen ei viitsi itse vaikuttaa. Kuten kaverini tuossa FB jaossa totesi: Joskus pitäisi osata olla tyytyväinen siihen mitä jo on. Näinhän se menee, miksemme voi vain tyytyä siihen mitä meillä jo on, olipa se sitten kivitalo, vuokrakämppä, BMW X6, Fiat Punto, MacBook, iPad, iPhone, Nokia 2110, Prepaid liittymä, työsuhdepuhelin, työpaikka, koti, perhe tai vaikka vain muuten hyvä elämä, joka sekin joskus paiskoo kuraa naamalle, mutta usein vain opetustarkoituksessa. 

Mitä tahansa valintoja elämässämme teemmekään, ne aina johtavat meidät johonkin polulle. Se voi olla hyvä ja suora tai haasteellinen ja mutkikas, mutta aina meillä on mahdollisuus kääntyä tuolta polulta jollekin toiselle päätyäksemme uuteen määränpäähän. On vain muistettava, että meidän itse pitää tehdä päätös suunnan muuttamisesta. Suuri tai pieni muutos ei sillä ole väliä, vain minä olen se, joka päätöksen voi tehdä. Eri asia onkin sitten se, haluammeko tai pikemminkin viitsimmekö tehdä muutosta. On niin helppo ajatella, että kun tähänkin asti on näin pärjätty, niin voihan sitä sitkutella tästä eteenkin päin, kunhan vain tuo valtiovalta/kunta/yritys/naapuri/sukulainen/ystävä kantaisi vastuunsa ja huolehtisi näistä ongelmista, jotka tuntuvat tuppautumaan minunkin elämään. Muutoshan tarkoittaa aina sitä, että jonkun on otettava lusikka kauniiseen käteen ja tehtävä töitä sen eteen, että asiat saavat uuden suunnan. Koska loppuen lopuksi meillä on kaikki kutakuinkin kohdalla, emme kerta kaikkiaan viitsi tehdä asialle mitään. Näin ollen onkin paljon helpompaa napista ja valittaa.

Jossain vaiheessa muutokset tulevat väistämättä eteen myös täällä armaassa lintukodossamme. Maailman politiikka vaikutta meihin niin suurella voimalla, että vaihtoehtona on joko sulkeutua, niin kuin Pohjois-Korea on tehnyt, tai sitten hyväksyä muutokset ja alkaa elämään niitä kohti. Tulevaisuudessa joudumme haastamaan itseämme entistä enemmän ja elämään entistäkin epävarmemmassa ympäristössä, jossa vain me itse voimme tehdä elämästämme parempaa ja ennen kaikkea mielenkiintoisempaa. Aivan kuten Rädyn ystävä oli sanonut, hänen elämässään kaikki on epävarmaa, mutta juuri siksi myös mahdollista. Rätyä edelleen lainatakseni: Kiina elää toivosta. Suomen turvallisuus turruttaa.

Maksamme velkaa...

Näin taidettiin lauleskella joskus 80-luvun puolessa välissä aika vakuuttavalla laulajakaartilla, josta yllättävän moni on edelleen mukana vaikuttamassa suomalaiseen musiikkiin. Tuo velka maksettiin mukisematta sitä tarvitseville Etiopian kuivuudesta kärsiville. Ja onhan tätä yltäkylläisyyttä yritetty vaihtelevalla menestyksellä jakaa senkin jälkeen. Silloin suuret kriisit olivat jossain kaukana ja me porskutimme ylämäkeen kohti vääjäämätöntä taitekohtaa heti 90-luvun alussa.

Mikä menee ylös, tulee myös alas - näin se vaan maailma kulkee. Tultiin siis oikein kierimällä alas, mutta tulikos maailmanloppu. Ei, vaan aloimme ajattelemaan ja tekemään asioita paremmin, tehokkaammin ja huolellisemmin. Opettelimme lukemaan tilinpäätöksestä muutakin kuin tuloslaskelman, opettelimme arvostamaan työtämme ja lopulta työllistymään itse.

Suomessa on tällä hetkellä noin 315 000 yritystä, joista 99 prosentti on alle 50 henkilöä työllistäviä yrityksiä. Nämä yritykset työllistävät 50 prosenttia koko yrityskentässä työskentelevistä henkilöistä. No mitä sitten...

...no sitä vain, että taas toitotetaan medioissa, kuinka huonosti meillä ehkä kohta varmastikin saattaa mennä jos vain ennustukset ehkä osuvat kohdalleen ja Kreikkaan, Espanjaan, Italiaan ja ties minne syydetään tai ehkä tullaan ANTAMAAN meidän rahaa. Paskat sitä sinne anneta, vaan käsittääkseni lainataan. Antamisen ja lainaamisen ero on siinä, että 80-luvun puolessa välissä maksoimme yltäkylläisyyden velkaa ANTAMALLA rahaa Etiopian kuivuudesta kärsiville, mutta nyt lainaamme rahaa kauttamme Euroalueen tukemiseen. Siis ainakin teoriassa meillä on mahdollisuus saada jotain lainaamastamme rahasta takaisin. En tarkoita sitä, että rahaa tulisi loputtomasti syytää Kreikkaan tai mihinkään muuallekaan, mutta lainaamisen taustoja kannattaisi ehkä välillä katsoa hieman pintaa syvemmältä.

Hyötyjä ja haittoja voidaan varmasti pyöritellä loputtomiin, mutta onko meillä lähellekkään tarpeeksi tietoa muistakaan vaihtoehdoista. Ja kun ei kukaan oikein osaa sanoa parempaakaan vaihtoehtoa, olisin vahvasti sillä kannalla, että valitulla tiellä pysytään. Se, että suomalainen kurkku maksaa kaupassa enemmän kuin aikaisemmin, ei todellakaan johdu Eurosta vaan ihan jostain hieman monimutkaisemmasta yhtälöstä.

Siis kohti tiukempaa rahaliittoa ja siinä samalla verotuksen harmonisointia, jotta saadaan koko eurooppalainen kansa tasavertaiseen asemaan. Ei suomalaisen työn uhka tule Euroopan sisältä vaan sen ulkopuolelta ja yleisen käsitykseni mukaan ulkopuolelta kohdistuvaa uhkaa vastaan suojaudutaan kahdella tavalla. Eniten tunnettu tapa lienee USA:n käyttämä hyökkäys on paras puolustus, joskin tuo tapa on tainnut aiheuttaa enemmän inhimillistä kärsimystä kuin hyötyä ko. maalle puhumattakaan hyökkäysten kohteiksi joutuneista maista. Toinen ehkä itseni suosima tapa on yhteistoiminta. Vahvistetaan organisaatiota, verkostoa tai aluetta sisältäpäin. Näin taidettiin toimia Suomessakin silloin kun SUURI naapurimme päätti valjastaa maa-alamme omaan käyttöönsä, vaan kuinkas kävi. Jos kaikki toimivat yhteisen edun nimissä, en oikein jaksa nähdä miten kukaan ulkopuolinen voisi aiheuttaa pysyvää haittaa.

Kuluta, kuluta, kuluta, kuluta, että Suomi pysyy pystyssä. Näinhän media toitottaa poliitikkojen sanomaa, joka toisaalta on tottakin. No milläs perkeleellä sitä kulutat enemmän, kaikki kallistuu muutenkin. Ehkä tuo perkele olisikin se ratkaisu. Laitetaan käyntiin pieni ajatusleikki.

Jos minä kaikessa viisaudessani päätäisin keskittää kaikki mahdolliset henkilökohtaiset hankintani ensisijaisesti kotini lähellä oleviin liikkeisiin, jotka usein ovat yrittäjävetoisia. Näin ollen paikallinen yrittäjä menestyisi (meniköhän vikaan, tässä saattaa iskeä suomalainen kateus). No joka tapauksessa kun pienyritys menestyy se usein myös investoi alueelleen ja investoinnit usein johtavat työvoiman tarpeeseen. Kun pienyrittäjä investoi se ei aina välttämättä etsi halvinta mahdollista ratkaisua vaan turvautuu omaan verkostoonsa ja etsii sieltä parhaan mahdollisin kumppanin. Näin ollen lähialueen toinen yrittäjäkin saattaa menestyä ja voipi olla, että tämäkin yrittäjä saattaa jakaa menestystään lähialueelle, joka taas vaurastuu ja jakaa vaurautta eteenpäin. Hetken päästä saatetaankin huomata, että tämä meidän lintukotomme tuottaakin palveluja huomattavasti tasokkaammin ja tehokkaammin kuin paikallinen automarket tai muu hypermyymälä, ylikansallinen yhtiö tai Kaukoidän halpamaa, eikä itse asiassa kovinkaan paljon kalliimmalla. Samalla saattaa käydä niin, etteivät Suomen, Euroopan tai maailman keskimääräiset työttömyysprosentit pädekään meidän alueella vaan työtätekeviä tarvitaankin enemmän ja enemmän. Siis naapurikin sai töitä, kun minä käytin rahani lähialueen (olkoonkin se sitten Jyväskylä, Keski-Suomi, Suomi tai Eurooppa) tuotteisiin ja palveluihin. Tästähän tässä koko sopassa on lopulta kyse maksammeko "velkaa" toisillemme, jaammeko yhteistä hyvää tasaisesti kuluttamalla sitä lähialueellamme vai käperrymmekö minäminä maahan ja ajattelemme, että vain minun kukkaro on se jonne maallista mammonaa pitää kertyä. Onko kaikki saatava aina halvalla sillä jos näin on niin siinä tapauksessa kaikki teollinen tuotanto täytyy siirtää kolmansiin maihin ja meidän on maksettava velkamme niille opettamalla heitä tekemään ja tuottamaan asioita laadukkaasti. Tämän jälkeen ei tarvitse sitten haikailla pakallisen työn perään - sinne meni työt ja sinne ne myös jäi.

VAI ajattelemmeko hieman omaa napaa pidemmälle ja maksamme velan lähialueelle ja ANNAMME yltäkylläisyydestä osan sitä kipeästi tarvitseville, olipa se sitten työtä niille joilla sitä ei ole tai hyväntekeväisyyttä kolmansiin maihin.

Halvalla ja paljon vai kalliimmalla ja vähemmän?

Tässä yhtenä päivänä ajellessani kotia kohti kulin radiosta uutisen, jossa jälleen kerran ilmoitettiin raaka-aineiden hintojen nousevan lähiaikoina rajusti. Tällä kertaa kyseessä oli puuvilla, joka Pakistanin tulvien ja Kiinan rivakkaan kasvun seurauksena on saavuttanut korkeimman hintansa koko 140-vuotisen kaupankännin historiassa. Ja siitäpä johtuen vaatteiden hinnat täällä Pohjolassakin nousevat. Samaa tarinaa saa kuunnella lähes joka päivä jonkin raaka-aineen kohdalla. Korotukset ovat olleet kymmeniä prosentteja vuodessa - joskus jopa 150 prosenttia.

Jonnekin umpiluuhan tämä juttu jäi itämään ja sieltä se kaivautui ulos muutama päivä sitten kun olin erään toimittajan haastateltavana renkaiden laatuluokituksesta. Keskustelimme siinä kuluttaja käyttäytymisestä ja siitä miten lyhytnäköisesti me kuluttajat loppuen lopuksi ajattelemme asioita ”säästääksemme” hetkellisesti. Olen jo pitkään itsekseni jupissut sitä miten nykyisiä kodin elektronisia laitteita ei juuri kannata korjata, kun uuden saa alle sen mitä korjaus maksaa. Ainahan niitä ei edes voikaan korjata. Näin ollen marssitaan kauppaa ostamaan uusi ja heitetään vanha kierrätykseen. Mutta mikä kasa raaka-ainetta menee täysin hukkaan! No ei nyt ehkä ihan hukkaan, koska kierrätysjärjestelmät tämän päivän Suomessa ovat onneksi kehittyneet melkoisesti, mutta joka tapauksessa uusi kone on vaatinut uuden raaka-aineen. Ja raaka-aineiden hintojen noustessa nousevat tuotteidenkin hinnat ja kun ei saa ostettua kestäviä tuotteita niitä on ostettava useammin ja kun tuotteen elinkaari on lyhyt tarvitaan lisää uusia tuotteita, jotka vaativat lisää raaka-ainetta ja kun raaka-aineen kysyntä kasvaa hintakin alkaa taas nousta ja kun hinta nousee tolkuttomasti loppuu kuluttajalta rahat ja kun rahat loppuu ei meillä kellään ole kivaa. Kohta meillä on siis käsissämme järjettömän hintaisia huonolaatuisia tuotteita!

Otetaanpa tästä sitten esimerkki alalta, joka nyt sattuu olemaan sydäntäni lähellä. 

Kuluttajalla on keskikokoinen perheauto, jonka rengaskoko on nykyisellään 205/55R16. Uudet laadukkaat kesärenkaat maksavat tuohon autoon noin 500 euroa ja vastaavasti HALVAT renkaat saa 320 euroon. Tässähän voisi oikeasti säästä satasia - vai voisiko sittenkään? Noissa HALVOISSA renkaissa on vähemmän kulutuspintaa kuin laadukkaissa uusissa. Ei tosin paljon vähemmän, mutta kuitenkin. Niiden pintakumiseos on tehty edullisimmista seoksista, joka tarkoittaa joko äärimmäisen kestävää ja liukasta pintaa tai sitten, kuten useimmissa tapauksissa, vähemmän kestävää ja vähän pitävämpää pintaa. Ja tässä tapauksessa voin kokemuksesta sanoa, että vähän pitävämpikään seos ei vastaa märällä tienpinnalla lähellekään laadukkaiden renkaiden tasoa.

No ominaisuudet sikseen. Vähemmän ja huonompaa kumia tarkoittaa lyhempää kestoikää, joka tarkoittaa nopeampaa uusintaa. Sattuneesta syystä tuon renkaan rungon valmistamiseen menee suunnilleen sama määrä raaka-ainetta olipa kyseessä sitten HALPA tai kallis rengas. Käytöstä poistettuna halpaa runkoa ei voida enää uusiokäyttää vaan se on laitettava kierrätykseen ja tehtävä siitä esim. hakkelusta kaatopaikkojen pohjiin. Näin ollen tarvitsemme siis lisää raaka-ainetta uusiin runkoihin. Tämä taas tarkoittaa enemmän kysyntää raaka-aineesta ja sitä kautta hinnan nousemista. Viimeisin tieto on, että kumin hinta on noussut marraskuusta tammikuuhun 35 prosenttia! Tämä ei ole varsinaisesti seurausta yksin edellä mainitusta seikasta, mutta maailman markkinahinnat liikahtelevat kysynnän mukaan ja joskus jopa pelkän spekulaationkin voimasta. Halpojen renkaiden raaka-aineen osuus tuotantohinnasta on suhteessa suurempi kuin kalliimpien, joissa on mukana enemmän tuotekehitystä, markkinointia, yms. Näin ollen raaka-aineiden hinnan muutokset näkyvät näissä tuotteissa suhteessa suurempina. Siis taas päädymme siihen, että kohta meillä on käsissämme hinnakasta ”HALPAtuotetta".

Näitä esimerkkejä riittänee kaikissa tuoteryhmissä, mitä vain kuvitella saattaa, mutta kun tuo rengas, se nyt vain sattuu olemaan niin rakas aihe minulle.

Mitäpä jos alkaisimme kaikki miettimään kestävämpää kulutusta, joka yllättäin saattaakin tarkoittaa edullisempaa elämistä!