lauantai 1. syyskuuta 2012

Maksamme velkaa...

Näin taidettiin lauleskella joskus 80-luvun puolessa välissä aika vakuuttavalla laulajakaartilla, josta yllättävän moni on edelleen mukana vaikuttamassa suomalaiseen musiikkiin. Tuo velka maksettiin mukisematta sitä tarvitseville Etiopian kuivuudesta kärsiville. Ja onhan tätä yltäkylläisyyttä yritetty vaihtelevalla menestyksellä jakaa senkin jälkeen. Silloin suuret kriisit olivat jossain kaukana ja me porskutimme ylämäkeen kohti vääjäämätöntä taitekohtaa heti 90-luvun alussa.

Mikä menee ylös, tulee myös alas - näin se vaan maailma kulkee. Tultiin siis oikein kierimällä alas, mutta tulikos maailmanloppu. Ei, vaan aloimme ajattelemaan ja tekemään asioita paremmin, tehokkaammin ja huolellisemmin. Opettelimme lukemaan tilinpäätöksestä muutakin kuin tuloslaskelman, opettelimme arvostamaan työtämme ja lopulta työllistymään itse.

Suomessa on tällä hetkellä noin 315 000 yritystä, joista 99 prosentti on alle 50 henkilöä työllistäviä yrityksiä. Nämä yritykset työllistävät 50 prosenttia koko yrityskentässä työskentelevistä henkilöistä. No mitä sitten...

...no sitä vain, että taas toitotetaan medioissa, kuinka huonosti meillä ehkä kohta varmastikin saattaa mennä jos vain ennustukset ehkä osuvat kohdalleen ja Kreikkaan, Espanjaan, Italiaan ja ties minne syydetään tai ehkä tullaan ANTAMAAN meidän rahaa. Paskat sitä sinne anneta, vaan käsittääkseni lainataan. Antamisen ja lainaamisen ero on siinä, että 80-luvun puolessa välissä maksoimme yltäkylläisyyden velkaa ANTAMALLA rahaa Etiopian kuivuudesta kärsiville, mutta nyt lainaamme rahaa kauttamme Euroalueen tukemiseen. Siis ainakin teoriassa meillä on mahdollisuus saada jotain lainaamastamme rahasta takaisin. En tarkoita sitä, että rahaa tulisi loputtomasti syytää Kreikkaan tai mihinkään muuallekaan, mutta lainaamisen taustoja kannattaisi ehkä välillä katsoa hieman pintaa syvemmältä.

Hyötyjä ja haittoja voidaan varmasti pyöritellä loputtomiin, mutta onko meillä lähellekkään tarpeeksi tietoa muistakaan vaihtoehdoista. Ja kun ei kukaan oikein osaa sanoa parempaakaan vaihtoehtoa, olisin vahvasti sillä kannalla, että valitulla tiellä pysytään. Se, että suomalainen kurkku maksaa kaupassa enemmän kuin aikaisemmin, ei todellakaan johdu Eurosta vaan ihan jostain hieman monimutkaisemmasta yhtälöstä.

Siis kohti tiukempaa rahaliittoa ja siinä samalla verotuksen harmonisointia, jotta saadaan koko eurooppalainen kansa tasavertaiseen asemaan. Ei suomalaisen työn uhka tule Euroopan sisältä vaan sen ulkopuolelta ja yleisen käsitykseni mukaan ulkopuolelta kohdistuvaa uhkaa vastaan suojaudutaan kahdella tavalla. Eniten tunnettu tapa lienee USA:n käyttämä hyökkäys on paras puolustus, joskin tuo tapa on tainnut aiheuttaa enemmän inhimillistä kärsimystä kuin hyötyä ko. maalle puhumattakaan hyökkäysten kohteiksi joutuneista maista. Toinen ehkä itseni suosima tapa on yhteistoiminta. Vahvistetaan organisaatiota, verkostoa tai aluetta sisältäpäin. Näin taidettiin toimia Suomessakin silloin kun SUURI naapurimme päätti valjastaa maa-alamme omaan käyttöönsä, vaan kuinkas kävi. Jos kaikki toimivat yhteisen edun nimissä, en oikein jaksa nähdä miten kukaan ulkopuolinen voisi aiheuttaa pysyvää haittaa.

Kuluta, kuluta, kuluta, kuluta, että Suomi pysyy pystyssä. Näinhän media toitottaa poliitikkojen sanomaa, joka toisaalta on tottakin. No milläs perkeleellä sitä kulutat enemmän, kaikki kallistuu muutenkin. Ehkä tuo perkele olisikin se ratkaisu. Laitetaan käyntiin pieni ajatusleikki.

Jos minä kaikessa viisaudessani päätäisin keskittää kaikki mahdolliset henkilökohtaiset hankintani ensisijaisesti kotini lähellä oleviin liikkeisiin, jotka usein ovat yrittäjävetoisia. Näin ollen paikallinen yrittäjä menestyisi (meniköhän vikaan, tässä saattaa iskeä suomalainen kateus). No joka tapauksessa kun pienyritys menestyy se usein myös investoi alueelleen ja investoinnit usein johtavat työvoiman tarpeeseen. Kun pienyrittäjä investoi se ei aina välttämättä etsi halvinta mahdollista ratkaisua vaan turvautuu omaan verkostoonsa ja etsii sieltä parhaan mahdollisin kumppanin. Näin ollen lähialueen toinen yrittäjäkin saattaa menestyä ja voipi olla, että tämäkin yrittäjä saattaa jakaa menestystään lähialueelle, joka taas vaurastuu ja jakaa vaurautta eteenpäin. Hetken päästä saatetaankin huomata, että tämä meidän lintukotomme tuottaakin palveluja huomattavasti tasokkaammin ja tehokkaammin kuin paikallinen automarket tai muu hypermyymälä, ylikansallinen yhtiö tai Kaukoidän halpamaa, eikä itse asiassa kovinkaan paljon kalliimmalla. Samalla saattaa käydä niin, etteivät Suomen, Euroopan tai maailman keskimääräiset työttömyysprosentit pädekään meidän alueella vaan työtätekeviä tarvitaankin enemmän ja enemmän. Siis naapurikin sai töitä, kun minä käytin rahani lähialueen (olkoonkin se sitten Jyväskylä, Keski-Suomi, Suomi tai Eurooppa) tuotteisiin ja palveluihin. Tästähän tässä koko sopassa on lopulta kyse maksammeko "velkaa" toisillemme, jaammeko yhteistä hyvää tasaisesti kuluttamalla sitä lähialueellamme vai käperrymmekö minäminä maahan ja ajattelemme, että vain minun kukkaro on se jonne maallista mammonaa pitää kertyä. Onko kaikki saatava aina halvalla sillä jos näin on niin siinä tapauksessa kaikki teollinen tuotanto täytyy siirtää kolmansiin maihin ja meidän on maksettava velkamme niille opettamalla heitä tekemään ja tuottamaan asioita laadukkaasti. Tämän jälkeen ei tarvitse sitten haikailla pakallisen työn perään - sinne meni työt ja sinne ne myös jäi.

VAI ajattelemmeko hieman omaa napaa pidemmälle ja maksamme velan lähialueelle ja ANNAMME yltäkylläisyydestä osan sitä kipeästi tarvitseville, olipa se sitten työtä niille joilla sitä ei ole tai hyväntekeväisyyttä kolmansiin maihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti